tiistai 8. marraskuuta 2011

Kirkkoherran valinnasta

Tänään saatiin aivan niin kuin loppusuoralle, rinnan mitan päähän maalinauhasta prosessi, joka on ollut jotenkin eriskummallinen. Kirkkoherran valintatapaa koskeva keskustelu on näet tälle kirkolliskokoukselle tullut edellisessä kirkolliskokouksessa tehdyn aloitteen jatkumono. Tuo edustaja-aloite, jonka itsekin monien muiden joukossa allekirjoitin, itsessään hylättiin. Mutta samalla pyydettiin, että kirkkohallitus valmistelisi mallin, jossa olisi mahdollista soveltaa sekä välillistä että välitöntä vaalitapaa. Ei tietenkää yhdessä ja samassa vaalissa:).

Kirkkohallitus toi sitten esityksen, jossa välillinen, siis seurakunnan luottamuselimen suorittama valinta on ensi sijainen ja kansanvaalia (välitön vaali) voidaan erikseen ennen koko prosessin alkua pyytää tuomiokapitulilta. Lakivaliokunta, joka valmisteli mietinnön asiasta oli poliittisesti korrekti ja käänti kuullun ja luullun perusteel´la järjestyksen päinvastaiseksi: ensisijainen on kansanvaali, mutta seurakunnan päättävä elin voi pyytää, että se voisikin tehdä valinnan itse.

Laiskana miehenä laitan koko pitkän puheenvuoroni asiassa. Siitä saa kohtuullisen helposti käsityksen, mitä ajattelen asiasta:

Arvoisa puheenjohtaja, hyvät edustajatoverit,
En voi välttyä ajattelemasta, että takkia lähdettiin tekemään ja tuluskukkaro tuli. Kun tarkastelen kirkkoherran valintatapaa koskevan keskustelun sitä vaihetta, jossa itse olen ollut aktiivisesti mukana, joudun toteamaan, ettei vuodelta 2006 olevan aloitteemme keskeisistä aikeista ja niiden takana olevista perusteista ole juurikaan jäljellä esityksessä, joka nyt on käsittelyssä.
Tuon viime kirkolliskokouskauden edustaja-aloitteen, jonka allekirjoittajia tässäkin salissa vielä on, keskeinen aie oli vahvistaa tai ainakin antaa mahdollisuus seurakuntien johtamisen vahvistamiselle. Ja siihen meidän mielestämme tarvittiin rekrytoinnin perinpohjaista muutosta. Se oli se takki, joka tilattiin.
Entä sitten tuluskukkaro. Monien vaiheiden jälkeen ollaan tilanteessa, jossa uudistus kutistuukin siihen, että halutessaan seurakunnan toimielin voi esittää välittömän vaalin muuttamista välilliseksi. Siis toimielin esittää, ettei annetakaan nyt sille kansalle, jonka ikiaikaisiin oikeuksiin kirkkoherran valinta on kuulunut, oikeutta äänestää kirkkoherraa. Kirkkohallituksen esityshän oli, että pääsääntöisesti toimielimen suorittama vaali voidaan toimittaa pyynnöstä kansanvaalina. Siis pieni porukka pyytää avuksi kansaa. Nyt lakivaliokunta esittää, että pieni porukka pyytää avuksi tuomiokapitulia, jotta se voisi itse kansan sijasta toimittaa vaalin.
Lakivaliokunnan ehdotuksen keskeiset ongelmat ovat mielestäni siinä, että ensiksi se sinänsä laillisesti hoidetun prosessin seurauksena jättää varsin kummallisen, jopa pahan maun suuhun. Se, että toimielin suorittaa vaalin on hyvä, mutta että se joutuu vallan laillisesti kaappaamaan kansalta tuntuu epämiellyttävältä. En voi välttyä monien meidän nuoruuden trauman tunnelmilta: 1970-luvulla presidenttikin valittiin sinänsä laillisesti poikkeuslailla, mutta jälkimaku oli karvas, osin vieläkin vaikuttava.
Toinen lakivaliokunnan esityksen ongelma on siinä, että se todennäköisesti äsken mainituista syistä johtuen nostaa välillisen vaalin käytön riman niin korkealle, etten usko kovinkaan monen seurakunnan menetelmää käyttävän.
Minusta meidän, kirkon lakia säätävän kirkolliskokouksen on valittava välillinen vaali ensi sijaiseksi. Seurakunnat sitten voivat itse päättää kutsutaanko rekrytointiin kansa suoraan mukaan. Siis niin kuin kirkkohallitus alun perin esitti.
Mutta perusvaikeutemme ovat aivan muualla tässäkin asiassa: emme suostu riittävän rohkeasti kurkistamaan tulevaisuuteen. Siellä on varmuudella nykyistä suurempia, paljonkin suurempia seurakuntia. Siellä tulevaisuudessa näkyy valtavan suuria toiminnallisia haasteita, jotka jo nyt ovat keskeinen osa suurten kaupunkien seurakuntien todellisuutta. Siellä tulevaisuudessa näkyy entistä suurempi tarve jämerälle, näkemykselliselle ja maltilliselle johtajuudelle. Ja kyllä siellä tulevaisuudessa minunkin silmälasien läpi näkyy hyviä seurakuntien johtajia vaalitavasta riippumatta. Mutta kyllä mahdollisuus toisenlaiseenkin johtamistodellisuuteen sieltä tulevaisuudesta kurkistaa. Järjestelmät eivät takaa mitään, mutta oikein rakennettuina ja käytettynä ne mahdollistavat parhaan lopputuloksen.
Hyvät edustajatoverit. Haluan vielä kiinnittää huomiota muutamaan yksityiskohtaa lakivaliokunnan esityksessä. Pyrkimys välittömän vaalin prosessin nopeuttamiseen on oikea ja kannatettava. Mutta kysyä sopii sekä virkaa hakeneiden oikeusturvan että seurakuntien todellisuuden kannalta, onko nopeuttaminen jättämällä vaaliehdotuksen muutoksenhaku pois ja siirtämällä se koko vaalin jälkeisen muutoksenhaun yhteyteen, loppuun saakka pohdittu. Pahimmillaan seurakunnan riemua uudesta kirkkoherrasta tulee varjostamaan sellainen valitusprosessi, jossa valittajana on hakija, joka ei ole ollut enää varsinaisessa vaalissa mukana. Siis ilman vaalisijaa jäänyt. Vaaliehdotuksiin liittyvät valitusprosessit ovat ikäviä, mutta ne muuttuvat vain ikävimmiksi, jos niitä säilötään prosessin loppuun. Lisäksi hakijoiden oikeusturvaa käytännössä kavennetaan, kun todellisuudessa henkistä valituskynnystä nostetaan merkittävästi.
Lakivaliokunnan kanta ylimääräisiin vaalisijoihin on hyvä ja perusteltu. Sen perään liitettyä ajatusta varsinaisten vaalisijojen mahdollisesta lisäämistä ei sen sijaan perustella millään tavoin. Toki sitä ei siis myöskään esitetä.
Takkia siis haettiin. Takin teossa räätäleitä on tässä salissa, ei siis vain lakivaliokunnassa. Heitä en halua osoittaa sormella, kun he esittävät poliittisesti korrektina mahdollisuutena hyväksyttäväksi tuluskukkaroa takin sijaan. Olen hämmentynyt, enkä vielä tiedä, miten lopullisessa äänestyksessä minun pitäisi äänestää.
Yksityiskohtaisessa käsittelyssä laki hyväksyttiin. Toisessa käsittelyssä se pitää joko hyväksyä tai hylätä.

Kai se sitten on edistysaskel?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti