Valmistaudun viimeiseen viikkoon kirkolliskokouksessa. Minulle se on sekä viimeinen viikko tällä kirkolliskokouskaudella että myös viimeinen viikko koko kirkolliskokousurallani. Kun noin kahdeksan vuotta sitten asetuin ehdokkaaksi, ajattelin, että jos valitsijat kaksi nelivuotiskautta antaisivat äänillään, olisin iloinen ja tyytyväinen ja myös työni tehnyt. Nyt on työ loppusuoralla.
Ei niin, etten edelleen pitäisi kirkolliskokoustyöskentelyä tärkeänä ja mielekkäänä. Ei niin, etten itse pitäisi työstä. Päinvastoin: kirkon korkein päätöselin, lainsäätäjä jne. Hyvä työskentelyilmapiiri vaikeistakin asioista huolimatta, jakaantumisestakin huolimatta. Tärkeitä asioita. Ja henkilökohtaisesti olen motivoitunut työskentelyyn, oikeastaan olen koko ajan suuresti pitänyt siitä. Ja edelleen pidän.
Ajattelen niin, että papiston edustus, joka perustuu ymmärrykseen kirkon luonteesta, yleisen ja erityisen pappeuden yhteistyöstä, edellyttää leveitä hartioita. Se merkitsee minun kohdallani sitä, että väistymällä hartiat levenee. Minun tilalleni tulee uusi edustaja, vastuuta kannetaan laajasti, osaaminen ja sitoutuminen kirkon päätöksentekoon lisääntyy. Homma ei ole yhden miehen tai naisen homma.
Tämä on vain minun mielipiteeni ja ratkaisuni. En halua sitoa toisia pappisedustajia. Jokaisella on omat näkökulmansa. Ja joskus on myös hyvä, että on kahdeksaa vuotta pidempiäkin uria Turussa. Minun kohdallani on toisin. Ajattelen, että olen ollut mukana monessa tärkeässä, ehkä johonkin pikkuisen itsekin vaikuttaen. Toisten vuoro.
Kaikista vuosista kiitollisena ja kieltämättä haikeanakin kirjoittelen voimieni ja aikaresurrsieni mukaan tälläkin viikolla blogeja, minun tuntojani ja näkemyksiäni kirkolliskokouksen asioista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti