keskiviikko 10. marraskuuta 2010

Omasta kannastani perustevaliokunnan parisuhdekysymystä koskevaan mietintöön

Mietintö jaettiin meidän pöydillemme aamupäivän täysistunnon aikana ja kiitettävällä tavalla mietintö ja nyt myös siihen liittyvä eriävä mielipide on saatu julkisuuteen.

Työskentelyn lomassa olen aika ajoin seurannut keskustelua sekä Facebookissa että muutamien lehtien keskustelupalstoilla. Vastaanotto ei kaikin osin ole ollut ihan myönteinen. Eri perustein mietinnön linjaa on moitittu. Toivottavasti kaikki olivat itse lukeneet mietinnön.

Jotakin omasta kannastani tässä vaiheessa, jolloin olen lukenut mietinnön kertaalleen ja eriävää mielipidettä vasta silmäillyt. Siis kantani saattaa vielä illan ja yön tunteina jalostua, mene ja tiedä.

Ensiksi tunnistan voimakkaana ihanteen ja realiteettien ristiriidan  asiassa. Olen julkisesti sanonut kannattavani samaa sukupuolta olevien parien siunaamista. Mutta samalla näen selkeästi, nimenomaan täällä Turussa, ettei siunauskaavan luominen ole realistista. Sen kumoamiseen nyt tai viimeistään sitten, kun kaavaesitys tulee, tarvitaan 1/4 äänistä. Paikalla on 108 edustajaa (kaikki ei välttämättä ole huomenna paikalla). Se tarkoittaa, että 27 ääntä voi kaataa sellaisen esityksen. Enhän voi toki tietää etukäteen, miten ihmiset huomenna äänestäisivät, jos tuollainen ehdotus tulisi. Mutta monissa kuvioissa herkistetty kirkkopoliittinen nenäni sanoo, että määrävähemmistön syntyminen olisi ainakin erittäin lähellä. Eritoten, jos olisi niin, että vastakkain olisi siunauskaavan laadinta ja perustevaliokunnan mietinnön esitys.

Toiseksi juuri tuosta edellä kirjoitetusta johtuen toivoisin, että voisimme antaa myönteisen viestin, emme kielteistä viestiä täältä niille kirkkomme jäsenille, jotka elävät rekisteröidyissä parisuhteissaan. Haluan sanoa, että haluamme rukoilla teidän elämänne ja rakkautenne puolesta. En halua viestittää: kirkko ei halua siunata.

Kolmanneksi haluan aivan avoimesti todeta, että mietintöä voi perustellusti lukea ilkikurisesti, lukea - jos niin haluaa - ikään kuin vinoiluna. Niin en minä halua sitä lukea, vaikka ihan hassujakin mielikuvia minäkin siitä ensimmäisellä lukemalla saatoin saada.

Neljänneksi ajattelen, että otamme askeleen eteenpäin. Pienen, pienen askeleen, myönnän. Mutta eteenpäin kuitenkin. Uskon ja toivon, että askelia tulevaisuudessa otetaan lisääkin. Tässäkin asiassa.

Tällaista täältä takapenkiltä. Luen vielä mietinnön illalla ja keskustelen siitä edustajatoverieni kanssa. En ole ajatellut käyttää puheenvuoroa. Ellei ole ihan pakko.

Lopuksi, kiitos keskustelusta ja kommenteista. Ei tämä ihan helppoa ole. Olisipa isäni taidot: voisin ryhtyä kirvesmieheksi. Se on aika kunniakas ammatti kirkossa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti